Kirjoitin aiemmin Natalia Ginzburgin kirjasta The Dry Heart, jonka päähenkilöä vaivasi se, ettei hän tiennyt, mitä hänen ”sisällään” oli: mitä hän halusi, tunsi ja ajatteli. Hän ei tiennyt, mitä hänen rakastamansa mies halusi, tunsi ja ajatteli, eikä sitä, että rakastiko miestä. Päähenkilö vaikutti eksyneeltä. Kirja tuli taas mieleeni, kun aloin lukea Rebecca Solnitin esseeteosta Eksymisen kenttäopas. Sen ensimmäisessä esseessä ”Avoin ovi” Solnit viittaa Keatsin kuuluisaan ”negatiivisen kyvyn” käsitteeseen, joka tarkoittaa - Keatsin omia sanoja siteeraten - ”sitä, että ihminen kykenee sietämään epävarmuuden tilaa, mysteereitä ja epäilyjä, ilman että hän heti ärtyy ja alkaa kurottaa kohti tosiasioita ja järkeä.” En nyt osaa sanoa, että kärsiikö Ginzburgin päähenkilö negatiivisen kyvyn puutteesta Keatsin tarkoittamassa merkityksessä, mutta ainakaan hän ei syleile epävarmuutta vaan päinvastoin koettaa pakkomielteisesti päästä selvyyden tilaan. Tunnistan Ginzburgin päähenkilön ahdistuksen. Mitä pidempään omaa kuvaa tuijottaa, sitä hämärämmäksi se käy. Itse päädyn itsetutkistelussa umpikujaan, kun koetan priorisoida asioita. Mihin minun pitäisi elämässäni keskittyä? Mihin minun tulisi käyttää aikani, jota on koko ajan vähemmän ja vähemmän? Toisin sanoen mitä minä oikeasti haluan? En tiedä. Ehkä sitä ei voikaan tietää. Ehkä se kuuluu sille tuntemattomalle alueelle, jonne Solnitin mukaan täytyy eksyä, jotta sieltä voi löytää mitään. Valmiit kysymykset tosin kannattaa siinä tapauksessa hylätä, sillä eksymisen tarkoitus ei ole löytää jotakin tiettyä, vaan jotakin ennen tuntematonta. Eksyksissä ei välttämättä opi tuntemaan itseään yhtään sen paremmin, siellä saattaa jopa unohtaa itsensä. Se olisikin helpotus.
Miksei kukaan tee mitään? kysyy Timo R. Steward esseeteoksensa nimessä. Kysymys on suora ja yksiselitteinen. Se ei ole kirjallinen niin kuin romaanin, runoteoksen tai kaunokirjallisuudeksi itsensä asemoivan esseekokoelman nimi voi olla. Sen merkitystä ei toisin sanoen tarvitse tulkita, eivätkä varsinaiset esseet saa kokoelman nimestä uusia tasoja. Merkityksillä leikittely sekä esteettiset seikat tai sen pohtiminen, kuka teoksessa puhuu, itse kirjailija vai fiktiivinen minä, tuntuvat täysin epäolennaisilta, jopa sopimattomilta. Gazassa on käynnissä kansanmurha. Kysymys on tietenkin osoitettu meille länsimaalaisille, johtajille ja päättäjille, mutta myös ihan tavallisille ihmisille. Se ilmaisee hämmennystä, surua ja vihaakin sen turtumuksen edessä, joka täällä vallitsee. Esseessä ”Käänne” Steward esittää, että turtumuksen mahdollistaja on fatalismi: ”Äärimmäisten ikävien asioiden toistuva kuuleminen johtaa kalvavaan rauhattomuuden tunteeseen, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä. Kaukana tapahtumien keskipisteestä keinon ei tarvitse olla kummoinenkaan. Riittää, että turvautuu halpaan fatalismiin: ainahan siellä on sodittu.” Stewardin mukaan vetoamalla tilanteen ”monimutkaisuuteen” on sekin tavallinen keino välttää puuttumasta asiaan. Teoksen yksi viesti on kuitenkin se, että joistakin asioista ei pitäisi olla epäselvyyttä, esimerkiksi siitä, että ”ihan ketä tahansa ei yksinkertaisesti saa tappaa”. Silti juuri niin tehdään parhaillaan valtavassa mittakaavassa. Eikä kukaan tee mitään. Steward toki avaa tätä monimutkaista tilannetta, sen historiallisia, poliittisia, uskonnollisia ja maantieteellisiä taustoja, ja hän tekee sen tavalla, joka pyrkii huomioimaan molemmat osapuolet. Mitä tarkemmaksi kuva piirtyy, sitä monisyisemmiltä tapahtumat siis väistämättä näyttävät. Samaan aikaan jotkin asiat ovat täysin yksiselitteisiä, kuten se, että kansanmurha on väärin.
Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne mitään. Miksi? En oikeastaan ole varma. Jotenkin ajattelin, että edellisestä merkinnästä olisi korkeintaan vuosi aikaa, mutta siitähän on melkein kaksi vuotta! Silloin kirjoitin uusista lääkkeistä, jotka olin saanut ja joiden suhteen minulla oli isoja odotuksia. Odotukset pitkälti täyttyivätkin. Vetämättömyys ei vaivaa minua enää samalla tavalla kuin ennen. Olen työkykyinen, itse asiassa minulla menee töissä todella hyvin. Vapaa-ajallakin olen toimeliaampi, ja pakottavaa tarvetta ottaa päiväunet esiintyy enää harvoin. Vaikka elämänlaatuni on parantunut, en silti voi sanoa olevani täysin ok. Tuntuu esimerkiksi, että aiemmat kokemukseni ovat tehneet minut herkäksi työuupumukselle, ja minun pitää olla koko ajan valppaana, etten kuormitu liikaa. Uupumus ei välttämättä enää oireile väsymyksenä, mutta muita tyypillisiä oireita alkaa ilmetä nopeastikin: tunteiden hallitsemattomuutta, riittämättömyyden tunteita ja kyynisyyttä. Muutenkin ahdistus on epämääräisempää. Fyysisesti olo saattaa olla pirteä, mutta mieltä kalvaa epäily, että jokin ei ole kohdallaan. Kehoni myös ylivirittyy helposti, ja silloin tuntuu, että jos nyt räjähtäisin, niin mitään ei jäisi jäljelle, koska olen pelkkää tyhjyyttä. Kuluneen kahden vuoden aikana olen lukenut paljon kirjoja. Valitettavasti monet olen jo unohtanut (varmaan syystäkin), mutta joitakin mieleenpainuviakin on päätynyt käsiini. Yksi tällainen on Natalia Ginzburgin È stato cosi, jonka luin englanninkielisenä käännöksenä (The Dry Heart). Teoksen päähenkilö kiintyy mieheen, joka antaa hänelle huomiota mutta ei ole rakastunut häneen. Miehen ristiriitaiset signaalit kiusaavat päähenkilöä, eikä naimisiin meno ja lapsen saaminen tuo toivottua selkeyttä. Toisaalta päähenkilö ei meinaa päästä selville omistakaan tunteista tai valintojensa takana vaikuttavista motiiveista. Kuten hän toistuvasti sanoo: on vaikea tietää, mitä sisällämme on.
❦ Kaikki tekstit arkistossa →