Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne mitään. Miksi? En oikeastaan ole varma. Jotenkin ajattelin, että edellisestä merkinnästä olisi korkeintaan vuosi aikaa, mutta siitähän on melkein kaksi vuotta! Silloin kirjoitin uusista lääkkeistä, jotka olin saanut ja joiden suhteen minulla oli isoja odotuksia. Odotukset pitkälti täyttyivätkin. Vetämättömyys ei vaivaa minua enää samalla tavalla kuin ennen. Olen työkykyinen, itse asiassa minulla menee töissä todella hyvin. Vapaa-ajallakin olen toimeliaampi, ja pakottavaa tarvetta ottaa päiväunet esiintyy enää harvoin.

Vaikka elämänlaatuni on parantunut, en silti voi sanoa olevani täysin ok. Tuntuu esimerkiksi, että aiemmat kokemukseni ovat tehneet minut herkäksi työuupumukselle, ja minun pitää olla koko ajan valppaana, etten kuormitu liikaa. Uupumus ei välttämättä enää oireile väsymyksenä, mutta muita tyypillisiä oireita alkaa ilmetä nopeastikin: tunteiden hallitsemattomuutta, riittämättömyyden tunteita ja kyynisyyttä.

Muutenkin ahdistus on epämääräisempää. Fyysisesti olo saattaa olla pirteä, mutta mieltä kalvaa epäily, että jokin ei ole kohdallaan. Kehoni myös ylivirittyy helposti, ja silloin tuntuu, että jos nyt räjähtäisin, niin mitään ei jäisi jäljelle, koska olen pelkkää tyhjyyttä.

Kuluneen kahden vuoden aikana olen lukenut paljon kirjoja. Valitettavasti monet olen jo unohtanut (varmaan syystäkin), mutta joitakin mieleenpainuviakin on päätynyt käsiini. Yksi tällainen on Natalia Ginzburgin È stato cosi, jonka luin englanninkielisenä käännöksenä (The Dry Heart). Teoksen päähenkilö kiintyy mieheen, joka antaa hänelle huomiota mutta ei ole rakastunut häneen. Miehen ristiriitaiset signaalit kiusaavat päähenkilöä, eikä naimisiin meno ja lapsen saaminen tuo toivottua selkeyttä. Toisaalta päähenkilö ei meinaa päästä selville omistakaan tunteista tai valintojensa takana vaikuttavista motiiveista. Kuten hän toistuvasti sanoo: on vaikea tietää, mitä sisällämme on.