(Depressio)lukupäiväkirja

Lue nämä kirjat ennen kuin kuolet
❦
← Takaisin
[25.10.2026]

Kirjoitin aiemmin Natalia Ginzburgin kirjasta The Dry Heart, jonka päähenkilöä vaivasi se, ettei hän tiennyt, mitä hänen ”sisällään” oli: mitä hän halusi, tunsi ja ajatteli. Hän ei tiennyt, mitä hänen rakastamansa mies halusi, tunsi ja ajatteli, eikä sitä, että rakastiko miestä. Päähenkilö vaikutti eksyneeltä.

Kirja tuli taas mieleeni, kun aloin lukea Rebecca Solnitin esseeteosta Eksymisen kenttäopas. Sen ensimmäisessä esseessä ”Avoin ovi” Solnit viittaa Keatsin kuuluisaan ”negatiivisen kyvyn” käsitteeseen, joka tarkoittaa - Keatsin omia sanoja siteeraten - ”sitä, että ihminen kykenee sietämään epävarmuuden tilaa, mysteereitä ja epäilyjä, ilman että hän heti ärtyy ja alkaa kurottaa kohti tosiasioita ja järkeä.” En nyt osaa sanoa, että kärsiikö Ginzburgin päähenkilö negatiivisen kyvyn puutteesta Keatsin tarkoittamassa merkityksessä, mutta ainakaan hän ei syleile epävarmuutta vaan päinvastoin koettaa pakkomielteisesti päästä selvyyden tilaan.

Tunnistan Ginzburgin päähenkilön ahdistuksen. Mitä pidempään omaa kuvaa tuijottaa, sitä hämärämmäksi se käy. Itse päädyn itsetutkistelussa umpikujaan, kun koetan priorisoida asioita. Mihin minun pitäisi elämässäni keskittyä? Mihin minun tulisi käyttää aikani, jota on koko ajan vähemmän ja vähemmän? Toisin sanoen mitä minä oikeasti haluan? En tiedä. Ehkä sitä ei voikaan tietää. Ehkä se kuuluu sille tuntemattomalle alueelle, jonne Solnitin mukaan täytyy eksyä, jotta sieltä voi löytää mitään. Valmiit kysymykset tosin kannattaa siinä tapauksessa hylätä, sillä eksymisen tarkoitus ei ole löytää jotakin tiettyä, vaan jotakin ennen tuntematonta. Eksyksissä ei välttämättä opi tuntemaan itseään yhtään sen paremmin, siellä saattaa jopa unohtaa itsensä. Se olisikin helpotus.