Olen kuunnellut viime aikoina ilmestyneitä kirjailijaelämäkertoja. Sini Silverin Timo K. Mukan elämäkerta Miltä männystä tuntuu olla mänty oli kiinnostava, vaikka yksi keskeisistä juonteista olikin osoittaa virheelliseksi Erno Paasilinnan luoma kuva railakasta taiteilijaelämää viettävästä kirjailijasta - tavallaan siis tehdä Mukasta tylsempi tai ainakin tavallisempi kuin mitä Paasilinna antoi ymmärtää. Mukka julkaisi esikoisteoksensa 19-vuotiaana. Sitä ennen hän oli käynyt vuoden ajan Ateneumin taidekoulua ja tavannut siellä tulevan vaimonsa Tuulan. Mukan elämä tiivistyi kirjoittamiseen, perhe-elämään ja äärimmäiseen köyhyyteen. Viimeksi mainittu oli rankkaa kuunneltavaa. Rahaa sai kerjätä kustantamolta, kun lyhyet apurahapätkät eivät meinanneet riittää vuokraan tai muihin välttämättömiin elinkustannuksiin. Mitään yllättävää Mukan elämäkerrasta ei kuitenkaan noussut, paitsi ehkä juorulehtien röyhkeät kirjoitukset ja niiden aiheuttama stressi kirjailijalle. Mutta kuten sanottu, mielenkiinnolla kuuntelin kirjan ja aion kaivaa ainakin Maa on syntinen laulu -romaanin kirjahyllystä.

Sirkka Turkan elämänvaiheet sen sijaan yllättivät. Hänen elämäkertansa, Tähti kuuttomassa yössä, on kirjoittanut Ulla Janhonen. En juuri tuntenut Turkkaa tai hänen tuotantoaan entuudestaan, mutta ei hänen elämänsä silti tavallinen kirjailijaelämäkerta ole. Nuorena Turkka ei ollut kiinnostunut koulunkäynnistä, edes ainekirjoituksesta. Sen sijaan hän rakasti eläimiä ja teki muiden töiden ohella töitä hevostalleilla, opiskeli hetken aikaa karjakoksi ja kävi hevostalouskoulun. Eläimet ja erityisesti koirat olivat hänelle tärkeitä. Hän suoritti humanististen tieteiden kandidaatin, mutta käsittääkseni opinnot eivät olleet hänelle erityisen merkityksellisiä. Kotimaisen kirjallisuuden oppiainetta hän piti vähän hölmönä. Silti hänestä tuli runoilija. Eläimet tietenkin ovat keskeisiä hänen teoksissaan.

Kirjahyllyssämme on myös Sirkka Turkan kootut runot, mutta jostain syystä olen korkeintaan vähän selaillut sitä. Asia täytyy korjata.