Ostin kirpputorilta viime keväänä Peter Høegin Nainen ja apina -romaanin. Høegin Lumen taju teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. En muista teoksesta enää mitään muuta kuin tunteen, jonka se jätti minuun, ja ilmeisesti epäilen tätäkin muistoa, koska en ole uskaltanut lukea kirjaa uudestaan. Entä jos koenkin vähemmän kuin silloin, näen puutteita rakenteissa ja kielessä ja fiktion illuusio epäonnistuu? Se on tietysti typerää, siis valita muisto tunteesta, jonka ehkä koki, kuin muiston itse teoksesta. Høegin Sinun silmiesi kautta -romaanin muistan paremmin. Sen ajatus, että toisen ihmisen todellinen ymmärtäminen on fyysinen kokemus, oli minusta hieno ja lohdullinen. Lohdullinen siksi, että joku oli tajunnut sen. Lohduton siksi, että se ei ole mahdollista. Tuntuu kuin romaani päähenkilönsä kautta etenisi kohti labyrintin keskusta, jossa odottaa mahdollisuus totuuden oivaltamiselle. Sama etenemisen tuntu on Nainen ja apina -romaanissa. Erikoinen simpanssi salakuljetetaan salakuljetettu Lontooseen, jossa se päätyy tiedemies Adam Burdenin kotiin tämän tutkittavaksi. Päähenkilö on kuitenkin Adamin vaimo Madelaine, toimeton ja alkoholisoitunut kotirouva, joka alusta lähtien tuntee vetoa apinaan. Kuvauksista olen lukenut, että Madelaine ja apina, Eramus nimeltään, karkaavat ja rakastuvat. Sinne asti en ole vielä päässyt. Romaanin kerronnassa on jotakin selittämättömän mukaansatempaavaa. Kuin kertoja tarttuisi lukijaa kädestä ja ryhtyisi päättäväisesti johdattamaan häntä kohti labyrintin keskusta.
[25.8.2024]