Sovin ulkoisilla mittapuilla täydellisesti Baek Seheen I want to die but I want to eat Tteokbokki -teos kohdeyleisöön. Teos on jonkinlainen romaanin (tai muistelman?) ja self helpin fuusio. Se koostuu teoksen päähenkilön, nuoren kustannusalalla työskentelevän naisen, ja hänen terapeuttinsa välisistä keskusteluista. Keskusteluja ennen ikään kuin johdantona luodaan katsaus päähenkilön elämään ja ajatuksiin. Keskusteluja taas seuraa päähenkilön pohdintaa liittyen johonkin, mitä terapeutti oli istunnolla sanonut. Päähenkilön diagnoosi tehdään heti alussa selväksi: dystymia. Se tarkoittaa kroonista, lievää masennusta, jota sairastava on täysin kykenevä pyörittämään jokapäiväistä elämäänsä mutta on samalla koko ajan vähän alavireinen ja ahdistunut (määritelmä minun). Oma virallinen diagnoosini on ”epämääräinen ahdistuneisuushäiriö” (mitä ikinä se tarkoittaakaan), mutta dystymia kuulostaa omiin korviini hyvin tunnistettavalta olotilalta. Sain teoksesta joitakin oivalluksia, kuten se, että kaikki negatiivisina koetut reaktiot ja tunteet eivät ole oire masennuksesta vaan normaali osa elämää. Monet päähenkilön haasteet esimerkiksi ihmissuhteisiin ja itsetuntoon liittyen olivat minulle tuttuja, mutta monesta olin myös kasvanut yli. Asioiden työstämisestä terapian avulla on ollut hyötyä. Silti en ole varma, onko oloni helpottunut paljoakaan. Lääkkeiden avulla pystyn elämään ulkoa päin katsottuna ihan normaalia elämää, mutta aika ajoin ahdistus käy yhä kiinni voimalla. Enää en vain pysty sitomaan sitä mihinkään tiettyyn ongelmaan. Se ei ole enää mistään kotoisin. Nyt se vasta on epämääräistä.