Orlandosta ja viimeisestä merkinnästä on pitkä aika. Sillä ei sikäli ole merkitystä, että sivuilla ei ole varmaan yhtään lukijaa. (Ei niin, että olisin näitä mitenkään mainostanut.) Ryhdyin kuitenkin kirjoittamaan tätä lukupäiväkirjaa sillä ajatuksella, että saisin jotenkin kiinni päivistä, jotka heti päätyttyään tuntuivat valuvan jonnekin muistin ulottumattomiin. Muistot ja jäsennellyt – vaikka muuttuvat ja keskeneräiset – ajatukset luovat tuntua merkityksellisestä ja eletystä elämästä. Minun pitää nähdä erityistä vaivaa, että kummatkin tapahtuvat, ja kirjoittaminen on aivan keskeinen keino siinä. On turhauttavaa, että alkuperäinen ongelma, väsymys (vai masennus? ahdistus? tyhjyys?), joka saa hetket ja ajatukset puuroutumaan, tekee myös kirjoittamisesta ja ennen kaikkea sen aloittamisesta hyvin vaikeaa. Kirjoitin näköjään joskus toukokuussa, että olen onnellisesti elänyt sen sijaan että olisin raapustellut tänne. Nyt tauon syy on se sama vanha ---, joka näin kesälomalla, kun aivojen ei koko ajan tarvitse olla terässä, kirjaimellisesti painaa silmiä kiinni, kun vähänkin pysähtyy. Nyt kun olisi sitä aikaa kirjoittaa. Koetin kesäloman ensimmäisellä viikolla olla reipas ja hoitaa mieltäni painavat sukulaisvelvollisuudet: kävin tapaamassa isovanhempia, kitkin heidän kukkapenkkinsä ja pesin heidän mattonsa, autoin vanhempiani heidän aloittamassaan urakassa kesämökillämme, tapasin muita perheenjäseniä, pikaisesti mutta korvaukseksi siitä annoin itsestäni kaiken. Kevenikö mieleni näistä edesottamuksista? Ei tietenkään. Isovanhempani olivat vanhentuneet silmissä. Heidän liikkeensä olivat hidastuneet ja kangistuneet entisestään, ja ajattelin, että jos heidän kuntonsa laskee tätä vauhtia, puolen vuoden kuluttua he eivät kävele enää lainkaan. Projekti mökillä osoittautui suuremmaksi kuin olin kuvitellut ja tarjoamani apu ei kokonaisuuden kannalta tulisi merkitsemään paljoakaan. Ne hassut muutamat tunnit, joiden aikana näin muuta perhettäni, olivat ristiriitaiset. Toisaalta olin ikävöinyt heitä, toisaalta halusin kuollakseni päästä jo kotiin. Riittämättömyyden tunne vain siis muutti kohdettaan. Lisäksi olen väsyneempi kuin loman aloittaessani.

Ollessani tien päällä luin Guillaume Musson kaksi suomennettua dekkaria, Tyttö ja yö sekä Kirjailijoiden salattu elämä. Ne olivat astetta parempia dekkareita: juoni sellainen, ettei kirjoja voinut laskea käsistä, kieli ei ollut kömpelöä (joskaan ei erityisen rikastakaan) niin kuin ne dekkareissa usein ovat. Lisäksi metafiktiivinen taso, jossa tarina ja toden suhdetta tahallaan hämärrettiin, antoi lukijalle muutakin kuin pakon saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Täkyt eivät tosin olleet niin kiinnostavia, että olisin jaksanut niihin pysähtyä. Toisaalta en odottanut tai halunnut muuta kuin että tarinat veisivät ajatukseni pois kulloisestakin tilanteesta, ja sen ne totisesti tekivät.