Remonttihommien takia jouduin tyhjentämään pienehkön kaapin, joka oli sullottu täyteen kirjoja. Kirjojen siirtely ja järjestely voi olla rasittavaa, erityisesti muuttojen yhteydessä, mutta kirjojen hypistely ja kokoelman läpikäyminen on myös hyvin nautinnollista. Jos kokoelma on iso ja kertynyt vuosien aikana, voi tehdä jopa löytöjä! Ja koska kirjat omistaa jo, ei tarvitse tehdä valintoja, vaan saa pitää ne kaikki itsellään! Tyhjentämästäni kaapista löysin esimerkiksi Virginia Woolfin teoksia, joista poimin lukulistalleni Orlandon, joka jostain syystä oli tullut mieleeni yksi päivä. Teos alkaa tunnetusti Elisabeth I:n aikakaudelta. Orlando on aristokraattinen nuorukainen ja hänen elämänsä ihanan kepeää. Kertojan lempeä ironia ja nokkela kieli tekevät lukukokemuksesta kaksin verroin viihdyttävää.

Romaanin ensimmäisessä luvussa tapaamme Orlandon kirjoittamassa runoja pöytänsä ääressä. Hän ei missään nimessä kärsi tyhjän paperin kammosta, mutta kun hän katsoo ulos ikkunasta ja näkee auringonlaskun, hänen päähänsä tulee ajatus, että kuinka monta auringonlaskua hän elämänsä aikana tulee vielä näkemään. Saman tien hän laskee kynänsä alas ja juoksee ulos. Ehkä tästä syystä en itsekään ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan. Olen mieluummin ollut toisaalla, ulkona, elänyt ennemmin kuin miettinyt pääni puhki tätä kaikkea. Joskus syy on ollut se sama vanha väsymys, mutta viime aikoina harvemmin. Ja se on hyvä asia.