Olen koettanut viime aikoina olla sosiaalinen ja nähdä ystäviä. Sosiaalisten suhteiden hyödyistä puhutaan usein mielen sairauksien yhteydessä. Vietän itse paljon aikaa kotona, niin käytännön syistä kuin siksi, etten usein jaksa lähteä minnekään. Ja jos lähden, haluan ottaa ”iisisti”, mikä tarkoittaa, että olen mieluummin yksin. Käyn museossa tai elokuvissa ja luen kahviloissa ilman velvollisuutta seurustella, mikä on aina vähän rasittavaa. Nyt kuitenkin ajattelin, että on minulle hyväksi nähdä muita ihmisiä ja puhua heidän kanssaan ja että lopulta olisin tyytyväinen, että tein niin. En ole niin varma enää.

Ensiksi sain sovittua tapaamisen opiskeluaikaisen ystäväni kanssa. Pidän hänestä. Hän on minusta lämmin ja hauska ihminen ja hänellä on ymmärrettävästi paljon ystäviä. Oli arki-iltapäivä. Lähdin heti, kun olin saanut työkoneeni suljettua. Yleensä työpäivän jälkeen haluaisin vain vajota sohvalle, mutta päätin, etten antaudu tuolle turmiolliselle halulle. Mutta kun saavuin kuppilaan, jossa meidän oli tarkoitus tavata, väsymys iski kahta voimakkaammin ja tyhjensi minut kuin tynnyrin, jonka pohja oli haljennut. En osannut sanoa oikein mitään, saati inspiroinut ystävääni kertomaan omasta elämästään. Tavalliseen tapaansa hän sanoi olevansa kiireinen, käyvänsä töissä ja tapaavansa kavereita. Hän ei kuitenkaan kokenut tarvetta mennä yksityiskohtiin, enkä olisi sitä ansainnutkaan. Ajattelin, että siellä hän nytkin mieluummin olisi, kavereidensa kanssa.

Pian tämän jälkeen kutsuin meille kylään tuttavani, jota en ollut nähnyt puoleentoista vuoteen. Hän oli ollut mielessäni aika ajoin, mutta asioiden aikaan saaminen ei vain ole sujunut minulta. Kun sitten pitkästä aikaa näimme toisemme, hänen kasvoillaan ei ollut samaa lempeyttä kuin ennen. Päinvastoin hän vaikutti viileältä ja etäiseltä. Edellisestä kohtaamisesta oli tietenkin pitkä aika, järkeilin, mutta muutaman päivän takainen sosiaalinen epäonnistuminen oli saanut minut varpailleen. Epäluuloni ei hellittänyt koko illan aikana. Koin olevani huonoa seuraa, koska ulkoisilla mittapuilla elämäni ei ole tätä nykyä järin kiinnostavaa, enkä myöskään onnistunut tuomaan esiin sisäistä maailmaani, jota pidän kyllä rikkaana ja mielekkäänä. Vaikutin ihmiseltä, joka kumisee onttouttaan ja joka ei ystävänä tarjoa mitään, mistä kannattaisi pitää kiinni.

Sitten näin vielä ystävän, jonka kanssa olen ollut (minun mittapuillani) melko paljon tekemisissä viime ja kuluneen vuoden aikana. Minulla on käsitys, että hän yleisesti ottaen pitää seurastani, mutta pelko siitä, että olen ihmisille lähinnä tylsä rasitus, oli ehtinyt jo iskostua mieleeni, joten en osaa yhtään sanoa, oliko tapaaminen ”menestyksekäs” ja jos ei ollut, niin mitä siitä seuraa.

Tietenkin tämä kaikki voi olla vain ”pääni sisällä” niin kuin sanotaan. Olen aivan tavallinen aikuinen ihminen, ei minussa ole mitään vikaa, niin kuin terapeuttini sanoisi, jos minulla vielä sellainen olisi. Tai Harry Salmenniemen sanoin: "Sinä et ole heitä oudompi, eivätkä he ole sinua parempia.” Silti taidan pitää pienen tauon. En pitkää, en suostu menettämään toivoa enkä halua tehdä lopullisia päätöksiä, mutta vain päästäkseni taas tasapainoon. Olen myös onnekas, kun tärkein ihmissuhteeni, suhde puolisooni, on hyvä ja minulle hyvin merkityksellinen.