Sain vihdoin luettua Taikavuoren! Viimeiset sata sivua menivät vaihtelevissa tunnelmissa. Kun kertoja kommenttiraidallaan ilmoitti tarinan tulevan pian päätökseen, olin huojentunut mutta samalla kiitollinen, että olin jaksanut tahkoa romaanin (melkein) läpi. Hans Castorp ja hänen hidas koteloitumisensa taikavuoren lepotuoliin oli kenties piirtynyt mieleeni loppuelämäkseni, mitä lopulta voi sanoa melko harvasta romaanista. Mutta kertoja ei suinkaan ollut vielä valmis. Edessä olisi yhä muutama tapaus, jotka piti selostaa perin pohjin, ennen kuin ”ukkonen” jyrähtäisi. Näistä yksi oli minulle liikaa. Potilaiden, erityisesti tylsämieliseksi muuttuneen Hans Castorpin, piristykseksi oli hankittu uusinta teknologiaa edustava gramofoni. Hans Castorpista tuli laitteen mustasukkainen haltija ja innokkain käyttäjä. Kolmesta musiikkikatkelmasta tuli Castorpille erityisen tärkeitä, ja nuo kolme katkelmaa, muistaakseni kaikki oopperoista peräisin, kertoja kuvaili seikkaperäisesti. Tiedän, että selonteko kokoaisi kertomuksen jotenkin temaattisesti yhteen ja että oli merkityksellistä, että se tehtiin nimenomaan toisen taidemuodon, musiikin, kautta. En yksinkertaisesti kuitenkaan kyennyt paneutumaan siihen vaan selasin luvun läpi.

Olenko iloinen, että luin kirjan? Ehkä. Vaikka tiesin, miten romaani päättyy, loppu oli silti sokeeraava. Kun Castorp heräsi ”unestaan”, tuntui kuin itsekin olisi havahtunut hypnoosinomaisesta tilasta, jonka sota sen totaalisena vastakohtana ikään kuin mitätöi.