Olen viime aikoina kuunnellut paljon äänikirjoja ja samaan aikaan tehnyt sudokuja. Se on ollut ainoa keino pitää ulkomaailma loitolla edes hetkeksi. Kaikkea on koko ajan meneillään. Usein kun luen tai katson uutisia, havahdun siihen, miten todella vihaan tämän maan hallitusta. Töissä tiiminvetäjä koettaa päivästä toiseen pitää yllä ”tekemisen meininkiä”, jotta kvartaalin tavoitteet varmasti saavutetaan. Lämpö on herättänyt muurahaiset, ja niitä on taas alkanut ilmestyä kodin nurkkiin. Ulkona on likaista. Erään puun juurella oli ihminen käynyt paskalla! Koirani tietenkin löysi sen ja…

Harry Salmenniemen romaani Sydänhämärä taisi tosin vain syventää ahdinkoani, joskaan ei – yllättäen – aiheensa puolesta vaan – ironista kyllä – kirjallisten keinojensa. Antti Holmakaan, joka tulkitsi teoksen, ei pelastanut kokemusta. Kirjasta on kuulunut kahdenlaista palautetta. Esimerkiksi Holma kertoo podcastissaan, että teos oli koskettavinta, mitä hän oli lukenut pitkään aikaan. Helsingin Sanomien kritiikissä käytetään ilmaisua ”pakahduttavan paljas”. Toisaalta Imagessa Silvia Hosseini epäilee teoksen olevan vitsi, niin huono se on.

Olen itse lähinnä hämmentynyt. Olen ollut Salmenniemi-fani Texas, sakset -runoteoksesta lähtien (olisin ollut Virrata että -teoksesta lähtien, jos olisin tiennyt silloin jotain nykykirjallisuudesta). Pidän hänen novellikokoelmistaankin. Varjotajunta-romaani tuntui toisinaan pitkitetyltä novellilta ja päähenkilön pään sisällä viipyminen raskaalta, mutta silti oltiin tutussa Salmenniemen taikapiirissä, vaikkakin enemmän sen reunamilla.

Sydänhämärässä eniten ihmetyttää paatoksellisuus ja kliseet. On vaikea löytää perusteita sellaisten lauseiden käytölle kuin ”kohtaloaan ei voi paeta” tai ”elämä on selviytymistä”. Tunnistan myös Hosseinin isäproosa-syytöksen. Nyt kun miehet ovat ottaneet perhe-elämän omakseen, mikään maailmassa ei vedä vertoja sille. Kaikki, kirjallisuuskin, on merkityksetöntä sen rinnalla. Perheen keskipiste on tietenkin ”isi”. Isi on täällä, isi auttaa, antaa ruokaa ja lukee muumikirjaa. Isä kannattelee sairasta lastaan ja raskaana olevaa vaimoaan. Hän ajattelee monta kertaa, ettei jaksa, mutta jaksaa kuitenkin, kuin Kristus hän jaksaa vain ja perhe selviää.

Ehkä ilmaisulle on syynsä. Romaaneja on varmaankin tarkoitus lukea rinnakkain. Varjotajunta liikkui nimensä mukaisesti tajunnan piirissä, ja persoonapronominien vaihtelu yksikön ensimmäisestä yksikön kolmanteen ilmensi liikettä tajunnan tasolta toiselle. Joskus päähenkilö oli itselleen kuin kuka tahansa muu ihminen, jota hän tarkkaili ulkopuolelta. Joskus hän sulautui itseensä, oli minä. Sydänhämärä liikkuu ”sydämen” alueella, jossa oleminen on yksiulotteista tunteissa vellomista. Päähenkilö ikään kuin joutuu jumiin sinne, kun hänen lapsensa sairastuu, ja puhuu sen mukaisesti. Kun tilanne helpottaa, päähenkilö saattaa käväistä tajunnan alueella: silloin hän saattaa olla hän, eikä minä. Mutta tämäkin on melko kliseinen tulkinta.