Kuuntelin Lucy Worsleyn Jane Austen -elämäkerran Jane Austen at Home. Teos piirsi hurmaavan kuvan kirjailijasta. Oikein häkellyin, miten erityinen – hauska, pidetty, kunnianhimoinen, vaikea edes keksiä oikeita adjektiiveja – ihminen Jane Austen oli. Hän saattoi palata tanssiaisista vasta aamuyöllä ja juoda niissä vähän liikaa viiniä (vanhenemisessa oli hänen mukaansa se hyvä puoli, ettei haitannut, jos viiniä otti vähän enemmän). Kirjeissään, joita hän kirjoitti erityisesti siskolleen Cassandralle, hän ei ottanut itseään liian vakavasti. Tästä syystä hänen kirjeensä eivät esimerkiksi tue tai kiellä spekulaatioita hänen rakkaussuhteistaan. Austen kyllä kirjoittaa spekulaation kohteina olevista henkilöistä, mutta Worsleyn mukaan on vaikea nähdä hänen todellisia tunteitaan leikin lyönnin takaa. Viihdyttävää luettavaa katkelmat ovat kuitenkin takuuvarmasti olleet.

Austen tietenkin myös rakasti kirjoja ja kirjoittamista. Elämäkerran jälkeen kuuntelin Austenin viimeisen romaanin Viisastelevan sydän (Persuation), ja tällä lukukerralla kiinnitin huomiota siihen, miten päähenkilö Anne Elliot koki yhteyttä muihin ihmisiin juuri keskustelemalla heidän kanssaan kirjoista. (En muuten suosittele suomennoksen äänikirjaversiota. Austenin mainio sarkasmi ei tule siinä lainkaan esiin, vaikka tunnistin kyllä kohdat, joissa sen olisi pitänyt tulla.)

Ei Austenin elämä helppoa tietenkään ollut. Naisena hän oli ennen muuta tytär, sisar, täti, ja siihen aikaan nämä roolit eivät olleet vain nimityksiä vaan toivat mukanaan aikaa vieviä velvollisuuksia, jotka Austen myös täytti. Vaimoksi hän ei enää ryhtynyt. Perheellä oli myös taloudellisia vaikeuksia, erityisesti Austenin isän kuoleman jälkeen. Aina ei ollut tietoa, missä he tulisivat seuraavaksi asumaan, missä heillä oli varaa asua.

Jane Austen sai kuitenkin kirjoittaa ja eläessään hänen isänsä jopa tuki häntä, osti hänelle kirjoitusalustan ja tarjosi hänen käsikirjoituksiaan julkaistavaksi. Jane Austen sai lukea ja hänellä oli pääsy kirjastoihin, mikä ei sekään ollut tuon ajan naiselle mikään itsestäänselvyys. Sain Worsleyn teoksesta kuvan, että Jane Austenin elämässään oli iloa ja hän oli itse ilon lähde – niin kuin on kirjojensa ja esimerkkinsä kautta vieläkin.