Olen ollut sairaana kohta viikon: maannut sängyssä, yskinyt ja kuulostellut rahisevaa hengitystäni, mitannut kuumetta vähän väliä ja viime päivinä tehnyt varovaisia kävelyitä saadakseni raitista ilmaa. Näihin tunnelmiin on sopinut Thomas Mannin Taikavuori, jonka aloitin monta kuukautta sitten mutta joka on tähän asti edennyt muutaman sivun päivävauhtia. Toipilaiden arki on pitkäveteistä, mikä lienee syynä, ettei kirja ole tähän mennessä houkutellut viihtymään kanssaan pitkiä aikoja. Päähenkilökään ei ole erityisen kiinnostava. Hans Castorp on vasta valmistunut insinööri, keskinkertainen niin kuin kertoja toistamiseen huomauttaa, eikä hänellä ole intohimoja, jotka ohjaisivat hänen päätöksiään. Hän ajautui opiskelemaan laivanrakennusta, ja koulun jälkeen hänen oli tarkoitus aloittaa harjoittelu veistämössä. Loppututkinnon suorittaminen vei kuitenkin hänen voimansa niin, että hänet lähetettiin kolmeksi viikoksi parantolaan Alpeille, jossa hänen serkkunsa Joachim oli jo potilaana. Kuten tiedämme, kolme viikkoa venyi lopulta seitsemäksi vuodeksi.

En oikeastaan tiedä, mikä romaanissa pitää otteessaan - löyhässä mutta otteessa kuitenkin. Osaan nimittäin nykyään jättää kirjan kesken, jos ei kiinnosta. Mitä tulee tapahtumiin, Hans Castorpin parantola-arjen kohokohtia ovat tähän mennessä olleet kuumeen mittaaminen, röntgenkuvan ottaminen, keskustelut humanisti Settembrinin kanssa ja vaivihkaiset katseet rouva Chauchat’n suuntaan. Mitä taas tulee romaanin kertojan ja henkilöiden, suulaimpana Settembrini, esittämiin ajatuksiin, nekään eivät ole herättäneet minussa vastakaikua. Monesti niissä on satiirisia sävyjä, eikä niitä siis sellaisinaan ole tarkoituskaan ottaa tosissaan, mutta en ole jaksanut niitä lainkaan pohtia tai edes lukea jonkun toisen pohdintoja niistä.

Silti erityisesti nyt sairaana ollessani olen suorastaan uppoutunut tarinaan. Tylsä Hans Castorpkin saattaa hetkittäin herättää mielenkiintoni. Esimerkiksi hänen suhtautumisensa työhön (lempiaiheeni) on kiinnostava. Toisaalta hän on omaksunut aikansa uskonnollisen kunnioituksen työtä kohtaan. Toisaalta hän ei pidä työnteosta eikä koe olevansa sopiva siihen. Työn kulttiakin kohteen hänellä on alkanut herätä epäilyjä:

”Miksi Hans Castorp ei olisi arvostanut työtä? Se olisi ollut luonnotonta. Olevissa oloissa sen ehdottomasti täytyi olla hänen mielestään kunnioitettavinta kaikesta, eikä pohjimmiltaan ollut olemassakaan muuta todella kunnioitusta ansaitsevaa kuin työ. Se oli mittapuu, joka osoitti ihmisen arvon tai arvottomuuden, ajan absoluuttinen sisältö ja niin sanoaksemme sen vastaus omaan itseensä. Kunnioitus, jota Hans Castorp tunsi työtä kohtaan, oli siis luonteeltaan uskonnollista ja hänen oman tietämänsä mukaan epäilyksetöntä. Eri asia sitten oli, että hän kaikesta kunnioituksesta huolimatta ei kyennyt sitä rakastamaan – siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei hänelle soveltunut. Ponnistuksia vaativa työskentely rasitti hänen hermojaan ja uuvutti hänet nopeasti. Täysin avoimesti hän myönsi, että oikeastaan piti paljon enemmän vapaa-ajasta, tuosta huolettomasta olotilasta, jota eivät tehneet ahdistavaksi uurastuksen lyijypainot, ajasta, joka levittäytyi ihmisen eteen avoimena eikä lohkoihin jakautuneena, niin että vain hammasta purren oli mahdollista ylittää raja-aidat. Tämä ristiriitainen suhtautuminen työhön oli oikeastaan jollain tavoin selvitettävä. Oliko kenties niin, että hänen ruumiinsa ja henkensä – ensin henki ja sen avulla myös ruumis – olisi ollut halukas heittäytymään työhön iloisemmin ja kestävämmin, jos hän olisi kyennyt sielunsa syvimmissä sopukoissa, joista ei itsekään ollut tietoinen, pitämään työtä ehdottomana arvona ja itseensä vastauksen antavana periaatteena sekä tämän nojalla olemaan rauhallinen?”

Toivottavasti Hans palaa selvittämään välejään työn kanssa. Hän ei kyllä näytä vaivaavan päätään liiaksi millään omalle elämälleenkään olennaisella asialla. Jatkan lukemista, mutta en odota Hansilta liikoja.

Niin, ja hyvää uutta vuotta.