Kamalinta masennuksessa on saamattomuus: tahtoisi tehdä asioita, toimia, saada aikaan, mutta ei jaksa. Alussa on ehkä vielä toiveikas, että pienen levon jälkeen jaksaa taas, mutta pian alkaa ymmärtää, että seuraava päivä tulee olemaan aivan samanlainen kuin tämäkin. Enemmän kuin kuolema kauhistuttaa se, että kun kuoleman hetki sitten koittaa, ei ole tehnyt elämällään yhtään mitään. Monesti, jos en mitään muuta niin jaksan ainakin lukea (vähintään kuunnella äänikirjaa) ja olen sitä kiitollinen. Tuntuu kuitenkin, että se ei riitä. Mitä sitten, jos pystyn kuolinvuoteella ojentamaan listan kirjoista, jotka olin lukenut, ja kenties kertomaan, millaisia ajatuksia ja tunteita ne olivat minussa herättäneet. Tuntuu, että lukemisesta täytyy seurata jotakin. On ikään kuin otettava vielä yksi askel, joka suuntautuu maailmaan ja joka on tekoja. Silti juuri kaikenlaiseen tekemiseen on alkanut liittyä sitkeä vastenmielisyyden tunne. Kaikki, mitä saan aikaiseksi, on huonoa ja turhaa, siksi kaikki tekeminen on yhdentekevää. Tämän kirjoittaminen on yhdentekevää. Niin on myös lukeminen, mutta retoriikallaan monet kirjat onnistuvat vielä luomaan ylleen merkityksellisyyden auran.